Tänä vuonna pääsin vihdoin lähtemään kesäleirille. Edellisinä vuosina on aina ollut jotain muuta leirin aikaan, viime vuonna se jokin muu oli loppuvaiheen mahankasvatus. Kamala työputki oli takana, ja vaikka alunperin kaavailin lähtöä leirille klo 5 aikaan, jotta ehtisin aamupäivänkin koulutukseen, muutin sitten suunnitelmaa. Lähdin ajelemaan hauveleiden kanssa mukavasti kasin maissa, jolloin ehdin kivasti vielä iltapäivän ryhmään.

Kun päästiin perille asti, oli nomesta aloryhmä jo aikalailla täynnä. Näinollen olisin voinut mennä toki Even kanssa taippariryhmään, mutta päädyin sitten siihen, että menin Adan kanssa penturyhmään. Sikäli hyvä valinta, että ryhmä oli varsin kompakti, toinen 4 kk ikäinen flatti oli ryhmässä, ja sitten pari vanhempaa koiraa osan ajasta. Käytiin läpi ihan keskustellen nomekouluttamisen perusteita pennun kanssa, ja hyviä vinkkejä tulikin. Ada sai taas harjoitella hieman passissa oloa keskustelun aikana, ja kivasti se on, sijaistoimintaa toki pienellä riittää, mutta se ei ääntele, ei edes kun muille heitellään jotain. Adalle katsottiin ihan perus noutoa, heitettiin pentudami ja päästettiin Ada perään. Ekalla kerralla sai vähän houkutella sitä luo, tokalla kerralla palautti damin kauniisti ilman houkuttelujakin. Erityisen tyytyväinen täytyy olla siihen, että Ada ei tiputtele damia, ei edes sylissä ollessa. Pysyy itselläkin paremmin kädet kurissa, eikä damia tule nappailtua sen suusta liian pikaiseen.

Eve sai istua passissa kun Adan vuoro oli kouluttautua. Alkuun tämä meni hyvin, mutta kun näköyhteys katkesi, katsesi myös hiljaisuus. No, eipä se haittaa jos ääntelee vaan tommoisissa tilanteissa, olkoonkin, että saisi opetella olemaan hiljaa sillonkin. 

Koulutuksen jälkeen otin Evelle vesilinjaa siten, että peitin koiran silmät ja heitin tennispallon veteen. Eve siis kuuli, että jotain lensi, mutta ei nähnyt minne. Tennispallo oli ehkä vähän tyhmä valinta, koska Eve selvästi etsi damia. No, lähetin sen linjalle, ja hienosti meni oikeeseen suuntaan ja ui suoraan ohi lähihakupillityksestä huolimatta. Se uikin sitten käskyistä huolimatta tyylikkään sadan metrin linjan poijulle, ja ymmärrettävästi treenit oli ohi siinä kohtaa. Pirulainen tietää, etten saa sitä uimalla kiinni. 

Tän jälkeen otin sitten lihapullilla muistutusta Evelle siitä lähihakupillityksen merkityksestä. Eli kylvin nameja nurtsille kun koirat katsoi, (ensin kävelin ja hajustin alueen) ja sitten päästin ne yhdessä hakemaan nameja ja viheltelin pilliin. Tässäkin muuten näkee noiden koirien eron: Ada malttaa hakea rauhallisesti, eikä tasan mene hajustetun alueen ulkopuolelle. Eve koheltaa minkä kerkeää ja säntäilee, sitten siinä lomassa löytää ohimennen niitä nameja. Aina välillä joutuu miettimään, että kumpi noista olikaan se pentu :)